Kympin Lapset -lehti

Puheenjohtajan palsta marraskuu 2011

Suomessa on syöpäsairauksien lääketieteellinen ja hoidollinen osaaminen maailman huippua. Hoito-olojen kehittämistä on tehty pitkäjänteisesti ja määrätietoisesti ja syöpälasten vanhempina voimme olla kiitollisia siitä, että yhä useammat lapset paranevat syövistä, joihin aikaisemmin menehdyttiin.

Nykytutkimuksen valossa tiedetään myös, että paranemista edistää ja kivun tunnetta vähentää emotionaalisesti turvallinen tilanne ja läheisten ihmisten läsnäolo. Erityisesti lasten kokemaa kipua ja epämiellyttäviä hoitokokemuksia voidaan lieventää vanhempien läsnäololla.

Lapsen pitkän sairaalassaolon aikana vanhemman läsnäoloei ainoastaan lohduta ja helpota lapsen kipukokemuksia ja siten edistä paranemista, vanhemman ja lapsen vuorovaikutus myös tukee lapsen kasvua ja kehitystä.

Erityisen suuri merkitys varhaisella vuorovaikutuksella on aivojen ja tunne-elämän kehitykselle. Vaikka jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan on tunnettu lapsen ja häntä hoivaavan aikuisen varhaisen vuorovaikutuksen merkityksen osoittava kiintymyssuhdeteoria (John Bowlby), jonka mukaan ihmislapsen varhaiskehitystä säätelee vahvasti turvallisuuden tarve ja pyrkimys pysytellä erityisesti pelottavissa tilanteissa mahdollisimman lähellä hoivaavaa aikuista, niin vielä parikymmentä vuotta sitten hoitoalan oppikirjoissa saatettiin kirjoittaa, että lapsen ollessa sairaalahoidossa, on parempi, etteivät vanhemmat liian usein vieraile lapsen luona.

Perusteluiksi esitettiin se, että vanhemmat häiritsevät hoitohenkilökunnan toimintaa ja lisäävät lapsen koti-ikävää. Uusimmista oppikirjoista nämä vanhentuneet mielipiteet on toki poistettu, mutta lastensairaaloiden hoitokäytäntöjä ei valitettavasti kaikiltaosin ole vielä muutettu 2000-luvun tietämyksen mukaiseksi.

Helsingin lastenklinikan syöpälasten osastolla ei vanhempien yöpyminen lapsensa luona ole mahdollista. Ahtaat ja epätarkoituksenmukaiset tilat ovat tärkein perustelu yöpymiskiellolle. Siksi toivonkin, että vuosikausia tavoitteena ollut uuden sairaalarakennuksen saaminen pitkäaikaissairaille lapsille toteutuisi mahdollisimman pian.

Oma tyttäreni sairastui leukemiaan kolmen vuoden ikäisenä ja hänen hoitonsa kestivät melko tarkalleen kaksi vuotta. Hoitojen loputtua Fannyn ollessaan viisi vuotias, hän oli viettänyt sairaalassa kymmeniä öitä ilman vanhempien läsnäoloa. Nyt kymmenen vuoden jälkeen Fannylla on pääosin myönteisiä muistoja sairaalassa olostaan. Kivut, paha olo ja harmitus pakollisesta paikallaan olosta sairaalasängyssä ovat unohtuneet. Ainoastaan yksinäisistä öistä on jäänyt kielteisiä muistoja. Yksinäisyyden ja ikävän tunne muistuvat mieleen edelleenkin.

Helsingin yliopistollisen keskussairaalan eri sairaaloilla on monia perusteltuja tarpeita uudisrakennuksille. Viime aikoina on julkisessa keskustelussa arvioitu Töölön sairaalan ja lastenklinikan tarpeiden kiireellisyyttä. Uskon vilpittömästi,  että Töölön traumasairaala tarvitsisi kipeästi paremmat tilat, jotka mahdollistaisivat nykyistä paremmin kaiken sen hoidon, jota kirurgiset tai palovamma-potilaat tarvitsisivat.

Jos taloudellisista syistä joudutaan asettamaan vastakkain Töölön sairaalan ja lastenklinikan uudisrakennukset, tulee lääketieteellisten kriteerien lisäksi arvioida myös hoito-olojen merkitys lasten ja nuorten kasvulle ja kehitykselle.

Lasten tervettä kasvua ja kehitystä on voitava tukea kaikin mahdollisin keinoin myös sairauden ja raskaiden hoitotoimenpiteiden aikana.

Anna Cantell-Forsbom