Kertun tarina
Teksti ja kuvat: Siina Anttila
Tätä kirjoittaessani on heinäkuu 2026, ylihuomenna on kulunut 2 vuotta siitä, kun meidän Kertulla todettiin akuutti lymfoblastileukemia. Edelleenkin asia tuntuu uskomattomalta, kun sitä rupeaa ihan kunnolla miettimään. Sitä harvoin on tehnyt meistä vanhemmista kumpikaan. Arki vie mennessään, ja asian läpikäyminen täytyy tehdä muuten kuin itsekseen.
Olihan niitä merkkejä ollut ehkä jo pidempääkin keväällä ja alkukesästä. Mustelmaiset jalat hieman ihmetyttivät milloin ketäkin, kalpeus oli nähtävissä, mutta ei sitä osannut ajatella vielä silloin. Oli niin hyvää arkea siinä kohtaa. Miehellä töitä riitti veljen kanssa firmassa, itselläni opinnot sairaanhoitajaksi hyvällä mallilla, minun esikoispojallani oli päättynyt peruskoulu ja Kertulla oli alkamassa syksyllä eskari. Kirsikkana kakun päällä meille oli tulossa kovasti toivottu vauva marraskuussa.
Siinä kohtaa, kun Kertulla alkoi nostaa kuumetta iltaisin ja muutenkin oli täysin vetämätön tyttö, hälytyskellot alkoivat soida. Pienen pienet verenpurkaumat rintakehällä saivat minut jo etsimään tietoa, näkemään myös unia siitä, mikä olisi.
Me pääsimme todella nopeasti tutkimuksiin, en olisi kyllä lähtenytkään terveyskeskuksesta, jos ei olisi saatu lähetettä verikokeisiin. Saman tien kotiin päästyä soi puhelin. Ei sitä tunnetta osaa kuvailla, kun lääkäri käskee pakata tavaroita mukaan ja lähteä päivystykseen. Samalla kun pakkasin, soitin isälle ja käskin lähteä töistä. Siinä samalla yritin pitää itseni kasassa, selittää kotiin jäävälle ihmettelevälle isoveljelle jotain suunnitelmaa, ja rauhoitella itkien perässä kulkevaa Kerttua.
Päivystyksestä muutamien tutkimusten jälkeen käskettiin lähteä viipymättä Helsinkiin Uuteen lastensairaalaan. Kerttu oli kuumeinen, hemoglobiini oli noin 70, käsivarteen oli noussut hurjan näköinen musta paukama labrakäynnistä, kun neula oli puhkaissut suonen. Äkkiä Kertusta oli tullut pelokas tyttö, jolle yritettiin vaan hokea, että ei ole hätää. Isältä kysyttiin monta kertaa, pystyykö hän ihan tosissaan ajamaan itse meidät 150 km päähän, ja hän vakuutti henkilökunnan ja minut, joten matkaan lähdettiin. Perille päästyä oli kello jotain 8 illalla. Meidät ohjattiin päivystykseen, jossa laitettiin heti tippumaan 2 pussia punasoluja.
Muutaman tunnin rauhattoman oleilun jälkeen isän oli lähdettävä takaisin kotiin ajamaan, siellä odotti kuitenkin veikka ja koira. Eikä ollut siinä kohtaa mahdollista jäädä mihinkään lähemmäs. Pelotti paljon. Molempia. Vielä silloin kukaan ei sanonut mitään muuta kuin "epäillään vakavaa veritautia". Viimeiseen asti yritettiin ajatella, että olisi vaikka anemiaa tai jotain vastaavaa. Yöllä meidät siirrettiin osastolle, ei päästy vielä omalle Taika-osastolle, koska siellä oli täyttä, mutta kuitenkin pois päivystyksestä.
Aamulla isä lähti taas ajamaan tavaroiden kanssa meidän luoksemme. Kerttu pääsi aamupäivällä toimenpiteeseen, jossa nukutuksessa otettiin selkäydinnäyte, laitettiin it-tilaan metotreksaattia sekä asennettiin keskuslaskimokatetri. Sieltä tullessa muutos normaaliin oli kauhea. Siitä alkoi parin viikon sairaalassaolojakso, jota rytmittivät lääkkeet, hoitotoimet, hoitajien ja lääkärien ja lukuisten muiden ammattilaisten käynnit huoneessa.
Sinä aikana Kerttu tuli sairaaksi. Vaikka tauti oli ollut päällä ja luuydin oli täynnä sairaita soluja, vasta niitä tuhoavat lääkkeet tekivät tytön olon todella huonoksi; voimat vähenivät lihaksista, mikään ei kiinnostanut paitsi syöminen, kortisoniannokset olivat alussa suuria. Edes serkulle, parhaalle ystävälle, ei halunnut soittaa moneen viikkoon. Pääsimme välissä kotiinkin totuttelemaan uuteen arkeen. Sitten mentiin suunnitellusti Helsinkiin lääkkeelle, kun alkuillasta huomattiin lämmön nousevan, eikä uskallettu lähteä kotiin. Isä joutui taas lähtemään ilman meitä. Yöllä Kertulle tuli kovia kipuja vasempaan kylkeen. Niin pahoja, että sai jo morfiinia suoneen. Seuraavana päivänä selvisi keuhkokuume ja verenmyrkytys. Puolitoista viikkoa meni taas Helsingissä. Kummasti tyttö sieltä taisteli itsensä siihen kuntoon, että kotiin päästiin.
Ensimmäiset 8 kuukautta olivat todella tiivistä hoitoa ja lääkkeillä käymistä Kotkassa ja Helsingissä. Isän kanssa onneksi pystyttiin vaihtelemaan kotona olijan ja sairaalassa olijan rooleja niin kauan, kunnes marraskuussa syntyi pikkusisko.
Sitten oli ainoa vaihtoehto isän lähteä Kertun kanssa osastojaksoille. Se oli todella rankkaa aina sunnuntaisin pakata tytön tavarat ja yrittää tsempata häntä lähtöön. Ei sillä, ettenkö tiennyt heidän pärjäävän. Ikävä oli suunnaton aina.
Kun päästiin hoitojen ylläpitoon maaliskuussa -25, oltiin kaikki paitsi isoveikka Helsingissä viimeisellä osastojaksolla. Otettiin Kympin lasten asunto sairaalan läheltä, jossa olin pikkusiskon kanssa yöt, päivisin vuoroteltiin, läpsystä vaihto aulassa. Se oli haikeaa, kun tiesi olevan viimeinen reissu. Ei pidä ymmärtää väärin. Sairaala voi olla hyvä paikka, josta tulee turva pahassa elämän vaiheessa.
Sen jälkeen arki Kertun sairauden kanssa on ollut melko "tavallista". Hoidot etenevät. Enää on 2 suonensisäistä sytostaattia ja samalla alkava kortisonikuuri.
Ne päivät ja yöt ovat tuskaa, on ollut haastavaa, kun ei olla saatu apua Kertun neuropaattiseen kutinaan, mikä ilmeisimmin johtuu kortisonista. Se ilmestyy aina öisin, eikä sitä pysty raapimaan.
Eniten tässä matkassa turhauttaa ja suututtaa se, kuinka alun jälkeen me ollaan vain siellä jossain ajanvarauksina olemassa. Kaikesta on pitänyt taistella, vaatia ja huolehtia itse – kaiken sen keskellä, mitä ei pysty edes käsittämään. Sairaala oli täynnä henkilökuntaa ja mieletöntä osaamista. Mutta järjestelmä on todella repaleinen.
Me yritämme saada kerättyä itsemme kasaan tämän jäljiltä. Ei samanlaisiksi kuin ennen. Mutta sellaisiksi ihmisiksi ja vanhemmiksi, joilta ei puutu ymmärrystä ja uskallusta tukea muita silloin kun on kaikkein pahinta.